Kuuluu kesään

Kaikki on vähän etuajassa tämän ihmeellisen ihanan lämpökauden ansiosta. Mansikkasatokin on jo kesäkuun alkupuolella valmis, nam! Myös koiranputkea puskee jo ojien reunoilla. Se kuuluu kesäiseen kukkakimppuun! Kauniit, raikkaan vihreät lehdet ja herkän rönsyävät kukat, siinä on niittyleinikin ohella suomen kesä kiteytettynä. On se mahtavaa, kun olemme tavallaan saaneet nauttia ihan superkesästä ja itse kesäkuukaudet ovat vielä edessäpäin. Innostuin vähän sisällä muuttelemaan sisustusta, vaikka ulkona on tullut se vähä vapaa-aika melkein oltuakin. Kodinhoitohuoneessa ollut Ebba Masalinin opetustaulu -juliste niittyleinikki-aiheella sai tulla keittiöön ainakin kesän ajaksi. Raivasin tilaa tuohon tason päälle vähän enemmän, siihen kun oli kertynyt tavaraa aika lailla. Seinäjoen kierrätyskeskuksesta löytyneitä koreja tulee käytettyä niin koristeina, kuin hedelmille ja muillekin tavaroille säilytyspaikkoina. Korit ovat muuten uusina suhteellisen kalliita, mutta käytettynä hinta saattaa olla alle euronkin luokkaa. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Otoksia pihalta ja pizzaa grillissä

Pari postausta sitten olin lähdössä katsomaan, löytyisikö mustaa petuniaa täältä meiltä päin. Löytyihän niitä. Nyt olen ne laittanut amppeleihin limenvihreän suikeroalpin kanssa. On kyllä tehokas väripari ja kunhan taimet vielä tuosta kasvavat niin aika kivalta näyttää.  Luonto on nyt tuoreimmillaan ja kauneimmillaan. Kyllä kelpaa pihalla ahertaa. Kaikki kukat taitaa ollakin nyt hankittuna, ellei mitään extempore ostoksia tule vielä. Testattiin myös uusi pizzakivi, josta tuli yhtäkkiä ihan must-hankinta, kun tajusin, että sillähän voi grillissä tehdä pizzaa. Ensimmäiset pizzat olivat hyviä, ainoastaan ulkonäkö vähän kärsi. Pizzataikinalätyn (täytetyn) siirtäminen tuohon kivelle ei ollutkaan ihan niin helppoa. Täytteet seilasivat ja lätty sai vähän uutta muotoa, mutta lopputulos oli mitä herkullisin. Ensi kerralla otetaan reilummin jauhoa käyttöön, kyllä se pizzan paistajan ura tästä urkenee vielä!

Minä, äiti

Reilut kolmetoista vuotta sitten tulin äidiksi ensimmäisen kerran. Olin siihen niin valmis henkisesti, ettei mikään pelottanut. Näin jälkikäteen, kaksi lapsea lisää saaneena, sitä muistelee vähän pieni hymy huulilla, miten neuroottinen sitä oli kuitenkin kaiken uuden edessä. Olen varmasti paljon rennompi äiti tiettyjen juttujen suhteen, kuin esikoisen kanssa. Toisaalta joidenkin juttujen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kolmevuotiaan railakkaat kiukkukohtaukset asiasta kuin asiasta (vaikkapa väärät Ryhmä-Hau kalsarit jalassa) saavat pinnan kiristymään jossain vaiheessa. Vannon lapselle leikkikentältä poislähdön aikaan, etten ENÄÄ IKINÄ lähde hänen kanssaan minnekkään, kun lapsi ei suostu pyörän selkään. Kypärääkään ei saa laittaa, koska se on "tyhmä". Kuuden oktaavin kirkuminen saa ohikulkijat katsomaan kulmien alta. Selvitään kotiin loputtomien suostuttelujen ja harhautusten jälkeen. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että kiukkukohtaus ei mene ohi vastaan kiukkuamalla vaan ovelilla harhautuksilla ja antamalla aikaa. Silti kamelinkin selkä katkeaa välillä, eikä näiltä yhteentörmäyksiltä voi välttyä. Huono omatunto ja morkkis seuraa itselle aina jälkikäteen, kun omaa ääntä tulee korotettua. Huono äiti -syndrooma on ikuinen seuralainen. Vanhempien lapsien kanssa on eri ongelmat. Varsinainen murkkuikä ei ehkä ole päällänsä vielä, mutta kommunikointi tuntuu olevan hyvin yksipuolista nykyään, kysymyksiin yleisin vastaus kun tuntuu olevan "ehkä" tai " en tiiä". Pätee sekä vanhimpaan poikaan, että keskimmäiseen tyttöön. Toivon, ettei yhteys katkea, vaan jossain kohtaa vanhempien kanssa voi taas keskustella asioista. Vaikeaa on antaa itsenäistymiseen kasvavalle lapselle rauha tehdä sitä kasvuaan. Olla sekaantumatta liikaa, mutta sekaantua tarpeeksi. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Silti en vaihtaisi tätä mihinkään muuhun. Rakkaus omia lapsia kohtaan on jotain niin isoa, ettei sille löydy sanoja. Olen saanut maailman ihanimmat lapset ja siitä olen kiitollinen.  Ihanaa äitienpäivää!

Vihertää sisällä ja ulkona

Nyt on nähty västäräkki näillä leveysasteilla, eikös se tarkoita, että kesään on vaan vähäsen aikaa? Saako jo istuttaa kukkia ulos, saahan? No, olen jotain laittanut, kenties luonnon lakeja uhaten. Koska ensi viikolle on luvattu mahtikelejä, luotan siihen, että ne pienet taimiraukat selviävät. Aion tänään käydä vielä taimistolla bongaamassa, josko olisi tarjolla mustaa petuniaa. Näin jossain niin hienon kuvan amppelista, johon oli sekoitettu tuota mustaa petuniaa, tummaa värinokkosta ja valkoista lumihiutaletta. Pakko kokeilla! Kyllä sisätiloihinkin on uusi viherkasvi tullut. Itseasiassa tuo ruukku tuli hankittua ja siihen piti joku sopiva vihreä hankkia. Kilpipileaa olen tähän asti ihaillut Instan ihmeellisessä maailmassa, mutta kun se nyt tuli vastaan, niin juuri oiva kasvi tähän betoniruukkuun, vai mitä? Mukavaa kevätpäivää ja ihanaa (ja lämpöistä) tulevaa viikkoa, sormet multaan vaan!